Fruittarien prinsessat, 1.luku

Tittle: Fruittarien prinsessat (entinen Uusi kaveriporukka)
Author: Lumikki
Pairing: Janina/Jesse, Merja/Jesse, Jessica/Jiri, Merja/muita jätkiä
Rating: K-15/ R
Genre: huumori, draama, lifestyle
Warning: seksiä, kiroilua
Summary: Merja ei halua olla enää nössö tai tavis, vaan suosittu. Merja haluaa Janinan jengiin ja on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen sisäpiiriin.

A/N: Kauniin Katriinan henkilöitä (Katriina, Salon kaksoset ja Solan kaksoset) on tässä sivuosassa.


1.luku

Eka kouluviikko oli suunnilleen puolessa välissä. Oli ainakin 20 astetta lämmintä joten tarkeni ilman takkiakin. Olin päättänyt mennä vaihteeksi kävellen kouluun. Viheltelin ja hyräilin yhden biisin kertosäettä. En katsonut ollenkaan eteeni.
“Voi vittu!” eräs tyttö kivahti. “Kattosit vähä etees.”
“Jeps”, sanoi sen kaveri.
Vasta silloin tunnistin nuo tytöt. Ne oli Kauniojan Katriina ja Salon Mariella - suositut tytöt. Ne oli ollut viime vuonna ysillä ja liikkunut ison kaveriporukkansa kanssa, johon kuului samankaltaisia, suosittuja tyttöjä. Ei ollut mikään ihme, että ne oli suosittuja; molemmat oli muodikkaita, meikkasi paljon, joi, poltti ja molemmilla oli tietääkseni jätkät. Mariellalla oli tiukka toppi ja sen päällä avonainen WESC:n huppari, joka korosti sen muotoja sekä tiukat Freesoulin suoralahkeiset farkut. Katriinalla oli avokauluksinen Sandin neuletakki ja lyhyt Tiger of Swedenin hame, pitkiä sääriä korostava.
Mitkä muodot. Olin niiden rinnalla pelkkä surkea lauta!
“Eiks sulla oo silmiä päässä?” Katriina jatkoi äkäisenä.
“M-miten niin?”
“Sun takias mun koulukansio tippu!” Katriina nosti kansionsa kiroillen ja nakkasi kainaloon. Se lähti korot kopisten jatkamaan matkaa Mariella vanavedessään. Kauempana ne näkyi sytyttävän tupakat. Hyi.
Yritin näyttää reippaalta, mutta ne oli jo onnistunut pahoittamaan mieleni.
Jatkoin apeana matkaani ja huomasin toisella puolella tietä kävelevän fruittarijengin. Ne oli arviolta just täysi-ikäisiä ja kaikilla oli Lacosten kengät, Wescin tai Hilfigerin paidat ja jotkut merkkifarkut. Osalla oli vielä timantit korvissa. Komeita jätkät oli kieltämättä. Yritin hymyillä komeimmalle, ihan vaalealle komistukselle mutta sain siltä vain ylimielisen mulkaisun osakseni. Sen jengi kuulu sanovan: “Vittu et on ruma muija!”
“Jeps.” Blondi kaivoi askin ja sytkärin tiukkojen farkkujensa taskusta ja sytytti tupakan. “Muodotki on ihan päin persettä.”
Koko porukka alkoi nauraa, mutta sitten ne huomasi Mariellan ja Katriinan. “Hei tuollahan on Katriina ja sen kaveri.”
“Helmimuijia.”
“Saiskohan Katriinalta?”
“Eiks se oo vielä sen Karin kaa?”
“Vittu! Valitettavasti!"

Meillä oli ruokatunti. Istuin kavereitteni Niinan, Hannelen ja Lauran kanssa. Ne kaikki oli mun luokalla. Mulla ei ollut muita kavereita, mutta tähän asti se ei ollut vielä haitannut mua. Ei vielä tähän asti…
Tänään katseeni oli jostain syystä harhaillut meidän luokan, Sannan, Jessican, Janinan ja niiden jengin pöytään. Kaikki siinä porukassa oli just sellaisia tyttöjä, jollaisista pojat piti: hoikkia, kurvikkaita muodikkaita, hyvännäköisiä sekä ennen kaikkea suosittuja. Suosion saavuttaminen yläasteella saattoi olla uskomattoman vaikeaa; piti ryypätä joka ikinen viikonloppu ja polttaa tupakkaa… Itseä vanhemmat jätkät oli myös erittäin suotavia - etenkin neitsyydestä pääseminen.
Miten ihmiset voitiin jakaa suosituiksi ja epäsuosituiksi vain tuon perusteella? Mä ja kaverini ei oltu koskaan tajuttu sitä. Kaikki päihteet oli vaan pahaksi terveydelle. Oli paljon parempi elää ilman niitä, vaikka olisikin leimattu nössöksi. (Täysi-ikäisten juominen oli okei.) Musta jätkäkaverin ei tarvinnut olla itseä vanhempi, sillä osa oman ikäsistä jätkistä olisi varmasti tarpeeksi kehittyneitä henkisesti.
Meidän kaupungin alaikäisillä nuorilla oli tapana ryypätä kaupungilla tai suosittujen bileissä. Keväällä, kesällä ja alkusyksyllä ulkona oli vielä tarpeeksi lämmintä, mutta kylmällä ilmalla ei ollut mitään järkeä olla kapessa. Meistä viikonloppuna ei tarvinnut lentää missään, sillä oli paljon kivempaa olla kaveriporukalla vuorotellen yötä jonkun kotona. Meillä oli tapana varata kasapäin herkkuja: poppareita, sipsejä, kokista ja niin edelleen ja katsoa yhdessä joku kiva leffa. Sitten valvottiin myöhään ja kerrottiin toisillemme omia inside juttujamme.
Niistä jutusta kukaan ulkopuolinen ei ymmärtänyt mitään. Meitä se ei haitannut. Meille riitti meidän kaveriporukka.
“Hyi vittu!” Janina sanoi laiskalla venyttelevällä äänellä. Se katseli meitä toinen kulmakarva koholla. “Mitä saatanan läskiporsaita noikin on - etenkin toi Merja.”
Mun nimi oli Merja: se puhui musta!
Janina oli ehkä kaikkein kaunein jengissään. Sillä oli liian hoikka, nälkiintynyt ja siro kroppa: erittäin kapea vyötärö, kaartuva lantio, ohuet käsivarret ja keskikokoiset rinnat. Kalpeat kasvot oli kapeat ja kulmikkaat. Sillä oli täyteläinen pieni suu, pieni, suora nenä, tuuheat kaarevat kulmat ja marmorinvihreät mantelinmuotoiset silmät. Hiukset oli kauneimmat, jotka mä olin ikinä nähnyt. Tytön mustanruskeiksi värjätyt hiukset tapasi vyötärölle.
Janinalla oli aina ollut otsahiukset. Se piti sitä siksi että se oikeasti sopi sille, eikä vain sen takia, että se oli muotia. Janina tiesi muutenkin mikä sopi ja mikä taas ei sopinut sille. Tytöllä oli aina viimeistä muotia olevat kalliit merkkivaatteet, laukut ja kengät tai jotain äärimmäisen klassista ja naisellista. Kasvoilla oli paljon meikkiä, mutta se osasi todellakin meikata.
Se oli yleisesti koulun prinsessa, tyylikuningatar ja poikien ihannetyttö, jota kaikki palvo sokeasti oli kohtelu kuinka yliolkaista tahansa..
Muukin jengi nauroi mulle kaikuna Janinaa liehakoidakseen. “No äläs”, Janinan paras kaveri Jessica sanoi. “Ihan helvetin lapsellisia pentuja kaikki.”
Jessica oli pitkä, hoikka ja muodokas tyttö, jolla oli pitkät mustat korkealle ponnarille kammatut kuparinsävyllä raidoitetut hiukset. Tyttö oli luonnostaan tummaihoisempi kuin hyvin kalpea bestiksensä, Jessican iho vivahti välimerellisesti oliivin. Sillä oli varakkaat porukat ja luonteeltaan Jessica oli Janinaakin ylimielisempi ja ilkeämpi, ensimmäinen perintöprinsessa.
“Eikä kellään noista oo edes elämää!” Sanna huomautti pistävästi.
Sanna puolestaan oli pelkkä rivijengiläinen, joka kopioi kaiken Janinalta ja Jessicalta. Sanna oli suunnilleen 170 senttiä, kropaltaan samantapainen kuin Jessica. Se oli vain fruittarien prinsessa ja sellainen ´peruskissa´, joka oli miesten mieleen puolipitkine tummanvaaleine kiharoineen.
“Vitun nolifet. Mut lähtää nyt tupakalle.”
“Riitta, sä saat heittää mulle yhen ku mun tupakat loppu ja Jesse hakee röökii vasta koulun jälkee.”
“Okej, Janina.”
Ne nauroi meille vielä viedessään tarjottimiaan pois. Kukaan ei ollut syönyt muuta kuin puoli lautasellista salaattia. Jengi oli koulussa salaatti- ja vesilinjalla, mutta kukaan niistä ei ollut yhtä järkyttävän hoikka kuin Janina.
Miksi jengi oli nauranut mulle? Eihän mua erottanut edes seinästä. Olin maailman arkisin ilmestys, en lihava enkä laiha, vaan jotain siltä väliltä. Mulla oli tavalliset luonnon taipuisat, maantien väriset hiukset ja siniset silmät. En käyttänyt kuin ripsiväriä, kulmakynää ja huulikiiltoa, koska en omasta mielestäni tarvinnut sen enemmän meikkiä. Mulla oli aina huppari tai trikoopaita, farkut ja tennarit joten vaatetuskaan ei eronnu kenestäkään muista.
Mähän olin joku Tiina Tavallinen!
Olin kuulevinani Janinan ylimielisen äänen: “Sä oot vaan lapsellinen kakara. Et mitää muuta!”
Siitä päivästä pitäen en ollut enää tyytyväinen elämääni. Halusin olla enemmän kun mitä mä nyt olin.
Kun koulu päättyi ja olin pihalla juttelemassa Niinan, Hannelen ja Lauran kanssa. Janina käveli yhden hienon bemarin luo, johon nojasi erittäin komea ja pitkä vaalea jätkä.
“Mikä sulla kesti, darling?” komistus kysyi haukotellen mutta kietoi kätensä kuitenkin Janinan kapoisen uuman ympärille.
“Jesse-kulta”, Janina nuhteli ja suuteli jätkäänsä. “Mitä sillä on välii ko mä oon nyt tässä?”
Jesse naurahti matalasti ja siirsi kätensä Janinan lantiolle. “Janina…”
“Ei tässä.”
“Hej mennää vaik meille”, Jesse ehdotti. ”Meil ei oo ketää kotona, voidaa kato jatkaa siitä mihin jäätiin.”
“Oi kulta!”
Jesse näytti huomaavan meidät ja katsoi meitä halveksuvasti. “Vittuuks mulkkaatte siinä?”
“Ei me mitään mulkata”, sanoi Niina.
Miksi Niinan piti avata suunsa? Jesse oli tosi komea…
“Ai ette?”
Janina nauroi pilkallisesti ja pörrötti Jessen huolella laitettuja hiuksia.
“No ei”, Niina jatkoi, “me vaan seisotaan tässä kun ei jakseta vielä lähteä kotiin.”
Jesse katsoi meidän kaikkien vaatteita ja kumartui supattamaan jotain Janinalle. Lopulta ne ajoi hienolla bemarillaan pois poppien soidessa täysillä.
“Olipas tuo poika inhottava”, totesi Hannele surullisen näköisenä.
“Niinpä!” Laura säesti.
“Sen nimi on Jesse”, mä mutisin niin hiljaa ettei ne kuullut. Tuskin saisin ikinä tuollaista jätkää itselleni. Fruittarit vietti enemmän aikaa peilin edessä kuin mä. Ne ei ikinä kiinnittäisi huomiota mun kaltaisiin tyttöihin.

Seuraavana päivänä mä kävin vessassa. Kun menin pesemään käteni, mä näin Janinan ja kumppanit meikkaamassa. Janina levitti lisää poskipunaa ja Jessica harjasi hiuksiaan. Sanna ja Aliisa levitti lisää ripsaria. Ne muodosti suosittujen ja kovisten porukan yhdessä Saran ja Annen kanssa.
Siihen porukkaan pääsi aina sillon tällön uusia tyyppejä, mutta helppoa se ei ollut - ja moni hengasi jengin kanssa vain silloin tällöin, koska ei täyttänyt kunnolla Janina Kauniojan kriteerejä.
Äkkiä mä tein jotain tosi hullua ihan tosta noin vaan.
“Moi, Janina”, mä sanoin ujosti sille.
Janina nyökkäsi mulle. “Mitä säki haluut?”
“E-en mitää…”
“No miks sä sit edes kysyt?”
“Sori Janina.”
“Me ei hukata aikaa tollasiin luusereihin”, Jessica sanoi silloin ilkeällä äänellä. “Turhaa siinä lässytät.”
Jengi kävi taas kikattamaan. Mä olin kolmen vuoden aikana ehtinyt huomaamaan, että Janina ja Jessica oli ne kaksi suosituinta, Sara seuraavana ja loput neljä teki niin kuin edellä mainitut sanoi. Joku niissä veti vastustamattomasti puoleensa.
Mutta en tiennyt että mikä.
“Miks te aina haukutte mua. Mikä mus on oikein vikana?” mä uskaltauduin kysymään.
“No ekaks noi sun karseet, epämuodikkaat vaatteet, laittamaton ulkonäkös ja tokaksi se et sä satut olemaa helvetinmoinen nolife. Et revis siitä.”
Helvetinmoinen nolife. Se kuulosti Janinan sanomana tosi pahalta korvaani. Olin vain erilainen nuori. Miten sekin teki musta nössön ja nolifen?
Miten?
“Mä annan sulle yhen neuvon”, sanoi Janina kyllästyneenä. “Tee jotaa ulkonäölles ja opi tajuamaa se, että elämä on sitä mitä tekee. Muista se jos tuut seuraavan kerran puhumaa meille.”
Janina sujautti Marimekon meikkipussin takasin kalliiseen Longchampin laukkuunsa. Että se oli makea laukku! Voi kun mullakin olisi vielä joskus samanlainen.
“Me ollaan etitty sua, Laura”, Niina sanoi ja halasi mua. “Meidän pitää miettiä mitä me ostatetaan meidän huomisiin pyjama-bileisiin.
“Nii joo.”
Janina ja Jessica hymyili meille ivallisesti ja sitten duo huokasi syvään ja pudisti päitään. Niiden ilmeet kerto paljon: niistä me oltiin lapsellisia kun pidettiin vielä ysillä pyjama-bileitä.
Ensimmäistä kertaa elämäni aikana mua hävetti olla Niinan, Hannelen ja Lauran kaveri.

Hei älä koskaan ikinä muutu
pysy aina tuollaisena kuin nyt oot

Sä menit sijoiltasi onnesta
vaikka vannoit ettet, sä vannoit ettet
Se veisi kuitenkin vain terveyden
ja aivan liian aikaisin hautaan

Nyt kun kuitenkin, kuitenkin kävi näin
nyt kun kuitenkin kävi näin

Hei älä koskaan ikinä muutu
pysy aina tuollaisena kuin nyt oot
Hei älä koskaan ikinä muutu
kun täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin

Kun menit sijoiltasi onnesta
sinä kerroit, että se tuntui siltä
kuin kaikki nivelet ois naksahtaneet
aina leukaa myöten pois paikoiltaan

Nyt kun kerran kävi näin

Hei älä koskaan ikinä...

Hei älä koskaan ikinä muutu
pysy aina tuollaisena kuin nyt oot

Sä menit sijoiltasi onnesta
vaikka vannoit ettet, sä vannoit ettet
Se veisi kuitenkin vain terveyden
ja aivan liian aikaisin hautaan

Janina ja Jessica oli oikeassa sanoessaan, että olin nolife. Sitä mä todellakin olin. Olin nössö, jolla ei ollu koulun ulkopuolella muuta elämää kun meidän perjantaiset pyjama-bileet. Ei mitään muuta.
Vihasin kaikkia tapahtumia kuten Vappua ja lomien alkua. Sillon kaikki oli mua ja kavereitani lukuun ottamatta menossa jonnekin ryyppäämään. Ihminen tuhosi aivosoluja ryypätessään. Tupakkaan tuli riippuvaiseksi ja se tappoi. Kaikki päihteet oli pahaksi.
Miten voin sanoa tolla tavalla, vaikka en ollut ikinä maistanu muuta alkoholia kuin shampanjaa tätini häissä. Tupakkaa sen sijaan en ollut ikinä maistanut. Mikä siinäkin oli, että suunnilleen kaikki meidän koulussa poltti tai oli ainakin maistanut? Mikä tupakassa niin kovasti viehätti, että jopa Janinan kaltainen hienostelija poltti?
Tupakka haisi niin vahvana vaatteissa ja hiuksissa. Mä haistoin jo kahden metrin päähän tunkkaisen hään hajun. Tupakkahan oli vaan paperinpalanen, jonka myrkyllistä savua vedettiin keuhkoihin.
Ennen en ollut hyväksynyt totuutta, mutta nyt se iski vasten kasvojani kun piiskan sivallus. Se oli kova isku, mikä satutti mua enemmän kun mikään muu oli satuttanut.
Mua ympäröi lasikupoli. Olin sen alla ja kaikki muut sen ulkopuolella. Se oli särkymätön enkä pääsisi koskaan pois. En ikinä. En, vaikka tekisin mitä tahansa…
Mä olin ihmisten ympäröimä, mutta silti se oli sama asia kuin olisin ollut yksin. Olin tällä välkällä Jannin, Hannan ja Heidin kanssa. Yksikään niistä kolmesta ei uhrannu mulle ajatustakaan. Olin niille vaan taakka, välttämätön taakka, jota ne joutui kestämään joka torstain yhden välkällä. Niinalla, Lauralla ja Hannelella ei ollut tänään mitään valinnaisaineita, niinpä ne pääsi kotiin. Hanna, Heidi ja Janni taas oli rinnakkaisluokalla. Olin tuntenut ne kasin alusta lähtien kun me oltiin jouduttu samaan köksän ryhmään.
Mulla ei ollut silloin ollut muutakaan ryhmää minne mennä, sillä kaikissa muissa ryhmissä oli jo täyttä. Köksän opettaja Riina Lahtinen oli pyytänyt niitä ottamaan mut neljänneksi ja ne oli suostunut. Ne oli koko kasin ajan ollut mulle ihan mukavia: jutellut kanssani muuallakin kun köksän tunneilla. Kukaan muu ei ollut sitä ennen ollut mulle noinkaan mukava.
Jostaan syystä ne oli muuttunut kesäloman aikana. Ne oli alkanut juoda ja polttaa ja saattoi toisinaan hengata välkillä ja ruokalassa vähän isommallakin porukalla. Enää ne ei jutellut mulle mitään, korkeintaan sanoi “moi” ja sitten ne kävi muistelemaan antaumuksella viime perjantaitaan. Jos yritin jutella kolmikolle jotain, ne ei noteerannut elettäni millään muotoa.
Mikä mussa oikein oli vikana, kun en kelvannu oikein kenenkään kaveriksi?
Onneksi kellot soi ja pääsin piinastani. Köksän tunneilla tyttöjen oli väkisinkin puhuttava mulle edes jotain. Niistä ruuista ne vaan mun kanssa puhui, mutta sekin oli ollut mielestäni tyhjää parempi.
Riina käski meitä hakemaan esiliinat. “Hae sä meille essut”, Janni sanoi. Sen äänessä oli outo sävy, jota en ollut ennen kuullut. Kova ja välinpitämätön. Huokaisin ja menin hakemaan vaadittuja essuja
Ne istui edelleen pöydän ääressä, vaikka niidenkin olis pitänyt jo hakea välineitä. Kaikki näpräsi kännyköitään. “Anna ne tänne”, Heidi sanoi vilkaisemattakaan muhun.
“Entäs noi ruuat? Eiks meidän pitäs alkaa jo tehä niitä ruokii, nii saatas ne ajoissa valmiiksi.”
“Kuule”, sanoi Hanna. “Sä voit tehä ne ihan keskenäs. Kato ku meillä on muutakin tekemistä.”
Se katto mun hämmästynyttä ilmettä. “Ala vittu jo tehä niitä ruokii ettei Riina tuu valittamaa meille, saatana.”
Mä olin vähällä purskahtaa itkuun kun menin hakemaan paistipannua ja sille raakaa broileria. Jotenkin mä pystyin olemaan itkemättä. Mutta lähellä se oli. Kotona menin ensimmäiseksi omaan huoneeseeni itkemään. Makasin peiton alla ja puristin rintaani vasten kulunutta nalleani. Mulla oli se vieläkin, vaikka olin jo ysillä. Jotenkin en vain halunnut luopua siitä, sillä se toi turvaa ja lohtua kun mulla oli paha olla. Puristin sen vielä lujemmin rintaani vasten.
Lopulta itkin itseni uneen.

“Mikset sä tullu syömään?” äiti kysyi multa seuraavana aamuna.
“Kun ei tehny mieli”, mä vastasin välttelevästi ja menin omalle paikalleni kutosella olevan siskoni Susannan viereen. Kauhoin nopeasti kaurapuuroa lautaselle ja voitelin itselleni palan ruisleipää.
Söin niin nopeasti kuin vain pystyi, sillä en jaksanut tällä hetkellä rasittavaa perhettäni. Mun äiti oli hössöttävä kana, isä taas oli äreä ukko, mille ei voinut sanoa yhtään mitään, ja pikkusiskoni oli maailman rasittavin varhaismurkku. Sillä oli aina yliampuvat meikit naamassa ja ylikireät lantiofarkut. Hemmetin pikku teini!
“Söit sä jo?” iskä kysyi.
“Joo.” Mä menin huoneeseeni ja paukautin oven kiinni perässäni. Puhelimeni vilkkui kirjoituspöydällä. Yks puhelu oli tullut. Niina.
Mä soitin sille. “Moi. Sä olit soittanu.”
“Joo. Nii olin. Sitä vaa et lähtisit sä mun kanssa rullaluistelevaan joskus puolen tunnin päästä.”
“Joo. Voin mä lähtä.”
“Moi moi.”
“Heippa” ,mä sanoin ennen kun lopetin puhelun.
Niina tuli meille puolen tunnin päästä. Sillä oli suojat yllä ja pyöräilykypärä päässä. Mä tunsin itseni pahaksi ihmiseksi koska se näytti aika nololta kypärä päässä. Ei hyvä. Olin jo ennestään epäsuosittu ja jos joku näkisi mut sen seurassa… Mä karistin tollaset ajatukset mielestäni kun me luisteltiin meidän talon ohi.
Niina oli sentään yksi mun parhaimmista kavereista. Ja mähän en häpeäisi yhtäkään harvoista kavereistani. Millasta ystävyyttä se muka olisi?
Elokuun lopussa ulkona oli vielä yli kaksikymmentä astetta lämmintä. Puiden lehdet ja nurmikko oli yhä vihreitä. Meille tuli niin kuuma, että meidän piti ottaa swetarit pois ja luistella pelkissä T-paidoissa.
Silloin äkkäsin kaksi tuttua ihmistä, joiden en olisi halunnut näkevän mua näin nolossa seurassa. Janina ja Jessica! Niillä oli kalliit Adidaksen swetarit, jazzhousut, lippikset ja niillä kummallakin oli samanmalliset Reebokin ulkoilukengät. Ne oli pysähtynyt mäen ylle tupakalle. Ilma oli sakea tupakan paksusta savusta. Jotkut väitti ettei polttaminen näyttänyt tyylikkäältä kuin ainoastaan leffoissa, mutta kyllä Janina ja Jessica vain onnistu näyttämään hyviltä jopa tupakka suussa! Jokin niiden tavassa pitää tupakkaa etu- ja keskisormen välissä anto viehättävän vaikutelman…
Valehtelin turhaan itselleni. Oikeasti häpesin olla Niinan seurassa!
“Kato Merja”, Jessica sanoi ja melkein puhalsi savut kasvoillemme..
Niina kävi yskimään. Se nössö pelle! Eihän muakaan yskittänyt. Mitä ihmettä, mähän ajattelin taas ilkeästi Niinasta?!
“Ota yks tupakka”, Janina sanoi samalla kun se otti itselleen uuden tupakan.
“No tietenkään se EI ota!” Niina sanoi. “Me ei haluta pilata meidän terveyttä noin kauheilla asioilla!”
“Vittu oo sä vaan hiljaa. Me ei olla kysytty sulta yhtään mitään, luuseri.” Janina puhalsi tällä kertaa savut Niinan kasvoille.
“Emmä… emmä tiiä. Mitä jos porukat haistaa…”, mä vastustelin.
“Nyt tulet järkiisi, Merja! Sä et sekaannu mihinkään noin pahaan.”
Saatana ole hiljaa! mä ajattelin. Eiköhän se oo ihan mun oma asiani.
“Ota tai jätä”, sanoi Janina härnäävällä äänensävyllä heristellen tupakkaa mun silmien edessä.
“En mä tiiä. Mä en tiiä enää mitää!” Mä lähdin luistelemaan mäkeä alas välittämättä siitä seurasiko Niina mua vai ei.