Fruittarien prinsessat, 2.luku

2.luku

Viikkoa myöhemmin mä olin edelleen samassa pisteessä. En edelleen tiennyt mitä mun olisi pitänyt tehdä: maistaa tupakkaa, vai tehdä niin kun Niina oli sanonut eli olla maistamatta.
Millaista se olisi? Polttaminen…
Janinan ärsyttävä härnäävä äänensävy kun se oli heristellyt tupakkaa silmieni edessä. Voi kun mulla olisi joku jolle puhua! Mutta kun ei ollut. Kavereilleni ei voinut puhua mistään tuollaisesta… Eikä sen enempää mun perheellekään. Mulla oli yksi vuotta nuorempi serkku, mutta se asui toisella puolella Suomea.
Senkin mä olin nähnyt viimeksi joskus tokalla ollessani. Sen äiti oli äitini sisko, mutta ne oli jostain syystä pistänyt välinsä poikki.
Huomenna olis perjantai ja sitten alkaisi viikonloppu. Jes! Kaksi päivää poissa kaikesta siitä paskasta. Niina, Laura ja Hannele pitäisi taas pyjamabileet. Tällä kertaa ne järjestettäisiin Hannelen kotona. Niillä olikin iso talo, paljon isompi kun tämä mun kotini. Mulla ei voinut olla edes omaa huonetta, vaan jouduin jakamaan sen Susannan kanssa! Iskä oli sanonut, että se tulisi olemaan meidän yhteinen huone, kunnes toinen meistä muuttaisi kotoa. Mitä järkeä siinäkin oli, sillä meidän talossa oli kolme makuuhuonetta: porukoitten, meidän huone ja vierashuone, mitä käytettiin muutaman kerran vuodessa. Porukoista meidän talossa piti olla vierashuone, koska oli muka jotenkin “epäkohteliasta” sijata vieraille peti olkkarin levitettävälle sohvalle.
Oli mullakin porukat!
Hannele oli pyytänyt mua tulemaan niille, mutta olin sanonut etten ollu tulossa. Sen silmät oli levinnyt. “Mitä ihmettä, mikset sä voi tulla. Vuokrataan leffa ja silleen.”
“Mä en AIO tulla sinne!” mä olin sanonut. “Ja sillä hyvä.”
Hyvä se olikin, ne jättäisi ainakin mut rauhaan.

Niinan, Hannelen ja Lauran välttely ei useinkaan onnistunut. Koulussa oli vähän pakko olla niiden kanssa, sillä muuten olisin joutunut olemaan kaikki välkät yksin. Vapaa-ajalla en niinkään kaivannut niiden seuraa, hermot oli niin riekaleina että pelkäsin sekoavani koska tahansa. Keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä, jotka meni läpi vaihtelevalla menestyksellä
Keskiviikkona olin kuitenkin menossa niiden kanssa kapeen kun en ollut onnistunut keksimään yhtäkään tekosyytä. Hannele ja Laura tarvitsi uusia alusvaatteita ja Niina halusi katella juhlahametta, huikeaa! Itselläni ei ollu mitään ostettavaa, mutta äiti oli antanut viisikymppisen. “Osta itelles jotain kivaa”, se oli sanonut.
Triolla oli erittäin nolot ja lapselliset vaatteet, kaikilla oli letit, liian lyhyet leveälahkeiset farkut ja kammottavan pussittavat tuulipuvun takit. Ne jutteli tauotta koulusta ja Tuija Lehtisen kirjoista. Olin nostanut kaulukset pystyyn ja yritin näyttää mahdollisimman huomaamattomalta, ettei kukaan vain kiinnittäisi huomiota millaisessa seurassa no-life Merja oikein liikkui.
K-kengässä Niina jahkaili jahkailemistaan kun sopivien miellyttävien kenkien ostaminen näytti olevan sille ylivoimaisen vaikeaa. Yritin ehdottaa sille useita vaihtoehtoja, mutta Niina tyrmäsi kaikki. Siinä vaiheessa menetin kokonaan kärsivällisyyteni ja jätin ne selviämään kolmestaan sillä aikaa kun menin katselemaan itselleni kenkiä. Löysin matalavartiset saappaat, joissa oli pieni korko. En ollut ikinä kokeillut vastaavia saappaita, joten innostuin kovasti niistä.
Muutaman sentin koroilla näytti olevan helppo kävellä ja ne oli trendikkäämmän oloiset kuin tähän asti käyttämäni kömpelöt mokkakengät. Jessicakin saattaisi pitää niitä siedettävinä kenkinä.
Ostaisin ne…
“Nuohan on aivan kamalat pissiskengät!” Laura ja Hannele kauhisteli.
Kopistelin tahallani. “Musta nää on kivat.” Katsoin niitä päästä varpaisiin. “Eipä teidän vaatteissakaan oo liiemmin kehumista, sori.”
Otin kiukuissani saappaat pois ja laitoin ne takaisin hyllyyn. Loppujen lopuksi en ostanut niitä, mutta Niina onnistui löytämään harmaanruskeat vaelluskengät, joista se piti aivan hirveästi.
Meinasin laatata.
Mentiin niiden kanssa kahville, vaikka en olisi millään halunnut. Ne otti voileivät ja kuumaa kaakaota, mutta mulla oli sellainen olo etten pystyisi syömään mitään kiinteää ja otin siksi pelkkää teetä, ja annoin sen hautua niin kauan että siitä tuli melkein mustaa.
Tässä seurassa kitkerä tee maistui vallan erinomaiselta, ah mikä makuelämys suorastaan. Hannele, Niina ja Laura oli vaihtanut keskustelun aiheeksi yllätys yllätys läksyt. Oli sanomatta selvää etten vaivautunut osallistumaan tähän nimenomaiseen laatukeskusteluun millään tavalla. Kun trio ilmoitti että mennään Seppälään vähän katselemaan (jahkaamaan ja jauhamaan koulusta) huokaisin raskaasti ja irvistin.
Ne halusi ostaa uusia alusvaatteita. Mitkään pitsialusvaatteet ei tullut kysymykseen, mutta onneksi Seppälän valikoimiin kuului lapsellisia Nalle Puh- ja Snoopy-settejä. Niitä ne sitten katseli aivan innoissaan ja a-kupeissa. Seisoin syrjemmällä katselemassa niiden mielestä “säädyttömän seksistisiä pitsihepeniä” ja nappasin kolme omankokoista settiä mukaani. Painuin kassalle niin nopeasti, ettei kukaan niistä ehtinyt huomata.
“Moi”, sanoin kiinnittämättä mitään huomiota kassalla olevaan myyjään ja sen seurassa oleviin tyttöihin.
Myyjä kohotti katseensa mun puoleen ja hymyili ivallisesti ennen kuin omaksui banaalin myyjän roolinsa kaikkine asiakaspalvelun sääntöineen, joista kuulsi suunnaton ylimielisyys. Kämmeneni hikosi ja oli vaikeaa saada kaivettua rahaa lompsasta. Kun sain ostokseni maksettua, tungin Seppälän muovikassin reppuuni ja menin rekkien taakse piilottelemaan tyttöjä ja nössö-kavereitani.
Kassalla oli Katriina Kaunioja tyköistuvassa mekossa ja korkosaappaissa yhtä laitettuna ja upeana kuten yleensäkin. Myyjä näytti ihan Janinalta, pienintäkin yksityiskohtaa myöten mutta se oli paljon vanhempi - sukua kuitenkin. Loput kaksi näytti olevan Salon Reetta ja joku Katriinan kaveri, jota en tiennyt nimeltä. Ne hihitti mulle ja kavereilleni kovaäänisesti.
“Kattokaa noiden vaatteita!” Katriinan kaveri sanoi.
“Tytsyt ostaa varmaa ekat rintsikat ku aa-kuppi on saavutettu”, Reetta sanoi ja puristeli samalla Katriinan rintoja, joka vaan nauroi.
Janinan kaksoisolento tyrkkäsi leikkisästi Katriinaan. “Etkös sä kertonu jotain juorua noista?” se kysyi venyttelevällä äänellä.
“Jeps, Johanna. Toi Merja - siis toi siedettävimmän näkönen nössö tossa sivummalla - kattelee aina Lahden Jesseä sillä silmällä.”
“Oikeesti?” kaikki kolme kysyi.
“Kyllä, kyllä. Tolla ei vaa oo siihen mitään mahiksia, tollanen nössö kun on.”
Tunsin itseni nolatuksi vielä enemmän kuin aikaisemmin. Jouduin kuuntelemaan suosittujen tuomioita ja ivaa. Ne oli syventynyt keskusteluun siihen malliin, että tiesin niiden puhuvan edelleen musta tai ´nössötriosta´. Vilkuilin rekin takaa nössöjen suuntaan, jotka näytti syventyneen Nallepuheihin ja Snoopyihin. Tällä kertaa otin suosiolla jalat alle ja livistin.

Syyskuun puolivälissä olin yhä epävarma itsestäni. Mitä mä tekisin?! Huokaus purkautui rajuna huuliltani. Mä hautasin pääni käsiini. Kotona en ainakaan saanut olla rauhassa. Susannalla oli pari rasittavaa kaveriaan kylässä. Niistä kolmesta lähti niin paljon melua, että pelkäsin tulevani hulluksi.
Jonnekin ulos, ajattelin. Mun on pakko päästä ulos. Mä halusin tuntea viileän ja raikkaan tuulen vasten kasvojani, tuulen mikä tuivertaisi hiukset pörröön.
“Mä meen ulos”, mä sanoin Susannalle.
“Siinäpähän meet. Mä, Liisa ja Annukka saadaan ainaki olla rauhassa.”
Miten typerä kakara Susannakin oli. Se luuli itsestään ihan liikaa puhuessaan, mulle, isosiskolleen tuohon sävyyn.
Mä kävelin vähän matkaa kunnes tulin rantakallioille. Heittäydyin makaamaan vatsalleni. Hiukseni hulmusi tuulessa ja aurinko lämmitti edes vähän. Tämä saattaisi olla viimeinen aurinkoinen syyskuinen päivä. Sitten lehdet tippuisi puista. Syksy oli kuolemisen, luopumisen aikaa ja keväällä synnyttäisi uudestaan.
Mä muistin yhden runon, jonka olin lukenut joskus.

On kultaa luonnon ensi vihreä
Sen kirkkain vivahdus näin säilyvä
Ja kevään ensi lehti kukka on vain tunnin
Väistyäkseen uuden lehden tieltä.
Niin viattomuus vaipuu murheeseen ja aamu
Muuttuva päivään uudelleen.
Ei kulta voi puhua ikuisuuden kieltä.

Jotenkin tuo Robert Frostin runo kuvasi tämän hetkistä tilannettani. Vielä silloin en tiennyt että miten. Mä heitin jälleen uuden kiven veteen ja katselin sen uppoamista matalaan rantaveteen. Musta tuntui kuin olisin ollut se kivi.
Mä olin yhtä pohjalla.
Liian pohjalla.

Mä olin miettinyt melkein kuukauden sitä maistaisinko tupakkaa ja viimein tein päätöksen. Maistaisin tupakkaa, vaikka porukat sanoisi mitä tahansa. Ihan sama mulle.
Kerran sitä vaan eletään. Kerran sitä vaan eletään… Mitä ihmettä? Mä kuulostin aivan joltain massateiniltä, joka perusteli kaikkia tekemisiään porukoilleen sillä kyseillä syyllä.
Mitä sillä oli enää väliä. Mä olin pohjalla. Pohjalta ei voinut enää vajota alemmaksi. Mullakin oli vain yksi ainoa tie, ja se tie vei ylöspäin. Sille tielle pääsisin olemalla samanlainen kun kaikki muutkin. Mun pitäisi tehdä se, etsiä itselleni uusia, suositumpia kavereita. Ne voisi olla ihan ketä tahansa. Kunhan vain jotkut ottaisi mut joukkoonsa ja tekisi musta samanlaisia kun ne itse oli. Vanhalla minällä ei ollut enää mitään väliä.
Siitä minästä kukaan ei välittänyt.
Olihan meidän koulussa porukkaa, Janina ja jengeineen ja kaikki teini- ja pissis-jengit, niin ja Hannan porukka. Pissikset ja teinit ei ollut tähänkään asti osoittanut mitään mielenkiintoa mua kohtaan, joten en viitsinyt yrittääkään niiden kaveriksi. Oli sentään Janinan jengi - joskin siihen oli kaikkein hankalinta päästä.
“Ota tai jätä.”
Sinä maanantaina mä lähestyin Janinaa kun se oli yksin lokeroilla.
“Tota moi, Janina”, mä sanoin.
Janinan kasvoilla oli iänikuinen pitkästynyt ilme. Tyttö haukotteli. “Mitä säkin taas haluut? Jessica ja Sanna odottaa mua tupakkapaikalla ja mulla on kiire.”
“Tota sillon ku sä tarjosit mulle sitä tupakkaa, olit sä oikeesti tosissas?” Mitä jos se oli vaan halunnut vittuilla mulle. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta.
“Kuule. Mä oon aina tosissani. Mä tarkotin todella sitä. Tuu joskus meidän kaa kaupunkii ryyppäämää.”
“Saisinko mä sun numeron?”
“Okej. Saat.” Janina repi matikan vihkostaan yhden sivun ja kirjoitti siihen numeronsa. Sitten se lähti kävelemään tupakkapaikalle bootsien korot kopisten ja pitkät hiukset hulmuten. Mä jäin pyörittelemään sen antamaa lappua käsissäni.
Jostain sen oli alettava.

Janinan numero oli nyt mun aarrelippaassa kaikkien muiden tärkeiden tavaroitteni joukossa. Mulla oli tapana pidellä sitä käsissäni joka ilta ennen kun menin nukkumaan. Se kuin eräänlainen pääsylippu paratiisiin.
Silti en ollut tehnyt mitään aloitetta. Kaksi päivää olin vain tuijottanut Janina Kauniojan numeroa, laittanut sen sitten pois ja ajatellut että seuraavana päivänä sitten.
Seuraava päivä oli venynyt sitä seuraavaksi.
Mä olin saamaton, jos mun piti tehdä jotain sellaista mitä en ollut ikinä ennen tehnyt. Mutta mun oli pakko. Pakko. Päätin tallentaa Janinan numeron puhelimeni muistiin. Sen tehtyäni vaan painoin kylmänrauhallisesti luurin kuvaa. Tuntui kun olisin ollut menossa giljotiiniin. Kädet hikosi ja sydän takoi vimmatusti.
“Janina”, kuului puhelimesta.
“Merja t-täs… moi”, mä sanoin hiljaisella ja epäselvällä äänellä.
“Voisiks puhuu yhtää kovemmin ja hitaammin?”
“Nii et… voisit sä olla joku päivä sillee et mä tulisin teille. Mä maistasin tupakkaa.”
“Hmm. No jos sä tulisit vaik huomenna kolmelta meille. Meillä on sit Jessica ja Sannakin. Mut se tuskin haittaa?”
Mulla ei olisi mitään sanomista siihen ketä Janinan luona olisi huomenna samaan aikaan. Janinan äänessä oli tuttu käskevä sävy.
“Ei se mitää haittaa. Kiitti. Nähdään huomenna.”
“Okej. Ciao ciao.”
“Moikka.”
Asia oli hoidettu. Mä menisin huomenna Janinalla. Maistaisin tupakkaa. Sitten mua kävi jotenkin hirvittämään: mitä jos nolaisin itseni Sannan ja Jessican nähden ja mitä jos porukat haistaisi tupakan hajun mun vaatteista?

Miten olikin niin, että juuri nimenomaan sellaisina päivinä kun oli tekemässä jotain oikein luvatonta aika tuntui matelevan paljon hitaammin kuin yleensä. Jopa minuutti tuntui ikuisuudelta, tunti taas vuodelta.
En pystynyt keskittymää yhtään mihinkään. Vatsassa kipristeli inhottavasti ja vilkuilin koko ajan levottomana kelloa. Loppuisipa koulu jo! mä ajattelin hermostuneena. Mutta ei, mulla oli jäljellä vielä kolme tuntia; matikka, enkku ja yhteiskuntaoppi.
“Mikä sulla oikeen on Merja kun sä oot koko ajan noin outo?” kysyi Hannele.
Miksi sen piti kysellä kaikkea? Antaisi ennemmin mun olla rauhassa.
“Ei mikää”, mä vastasin välttelevästi. “Toivon vaa et koulu loppuis.” Samalla vilkuilin kokoajan Janinan ja sen jengin suuntaan. Meillä oli Kompuraa ja meidän piti kirjoittaa muistiinpanoja kalvoilta. Janina ja kumppanit ei tuntunut piittaavan opetuksesta. Ne vain meikkasi, harjasi hiuksiaan, luki jotain muotilehtiä tai tekstaili jätkille. Kompura loi kokoajan paheksuvia katseita näiden bellojen suuntaan.
“Älä valehtele, Merja. Jooko. Me tunnetaan sut niin hyvin, että me todella tiedetään millon sä valehtelet”, sano Laura katse taululle suunnattuna. Hikke henkeen ja vereen.
“Sä olet tekemässä jotain tuhmaa!” Niina sanoi kauhuissaan. Se tarttui käteeni kuin kuoleva. “Merja oikeesti. Me ollaan oltu parhaita ystäviä melkein kymmenen vuotta, joten luulis että sä voisit luottaa meihin.”
Mä katsoin vaan Janinan suosittua jengiä.
“Merja! Kato mua edes silmiin!”
Katseeni oli suunnattu edelleen Janinaan. “Vaikka me oltas oltu aina ystäviä se ei silti tarkota, et me oltais sitä aina. “
Niina näytti melkein siltä kun se olis voinut purskahtaa itkuun. Sen ääni värisi. “Mutta Merja… älä puhu tollasia.” Se yritti tavoitella kepeää sävyä. “Me ollaan oltu aina ystäviä ja tullaan olemaan tästä edespäin.”
Se silitti hellästi kättäni, jonka oli vetänyt väkisin pulpetilleen. En enää jaksanut välittää sen puheista. Puhukoon mitä puhui. Ne oli niin typeriä, koska ne oli ihan samanlaisia kun oli aina ollut.
Vihdoin kello oli vartti vaille kaksi. Yhteiskuntaopin opettaja Kalevi päästi meidät lähtemään antamatta edes läksyjä. Mä jäin odottamaan Janinaa käytävään.
“Tota ni kolmelta teillä”, mä sanoin.
“Joo kolmelta”, Janina sanoi. “Tiiäks muuten missä asun?”
Mä pudistin päätäni.
“No mä asun Kielokatu 11:sta. Kai sä osaat tulla sinne?”
Olin monta kertaa rullaluistellut Kielokadun ohi, joten se oli mulle tuttua seutua. Se oli niin sanottua “varakkaampien” aluetta, jossa oli paljon sieviä, uusia kaksikerroksisia omakotitaloja.
“Mut nähdään sillon. Me lähtää nyt tupakalle.” Janina lähti jengeineen korot kopisten ja hiukset hulmuten. Niiden hajuvesien tuoksu jäi sulostuttamaan koulun tunkkaista ilmaa.
“Mitä sä Janinan kanssa juttelet?” Nina kysyi kulmat kurtussa. Se pakkasi nopeasti reppuaan. “Sehän halveksii sua niin paljon. Merja oikeesti, nyt kerrot.”
Mä en vastannut sille mitään. Pinkaisin vaan nopeasti naulakoille hakemaan takkini. Niina, Hannele ja Laura sai mut kiinni pyöräkatoksen alla. Olin juuri avannut pyörän lukon.
“Merja”, sanoi Laura. Se tarttui lujasti ranteisiini. Sen kädet oli kun inhottavat limaiset lonkerot. Mua etoi suunnattomasti.
“Vittu päästä irti!” Mä yllätyin itsekin. Olin sanonut kirosanan! Eihän mulla ollut tapana kiroilla.
“Mitä sä äsken sanoitkaa?” kysyi Hannele. “Sä sanoit ruman sanan.”
‘Ruman sanan‘, eikö se voinut edes sanoa ‘kirosanan’?! Mä läimäytin sitä poskelle. Se kiljahti. Sain käteni vapaiksi sen pihtimäisestä otteesta.
Hyppäsin nopeasti pyöräni selkään. Ne lähti perääni, mut mä poljin kun riivattu.
“Merja odota!”
Mä olin just ylittämässä tietä. Just sillon piti tietenkin tulla monta autoa. Ne sai mut taas kiinni! Niin ei saanu käydä! Ei vaan saanu käydä!
Sillon ei tullu autoja ja mä pääsin ylittämään suojatietä. Olin ehtinyt onnellisesti toiselle puolelle tietä. Tuli taas lisää autoja ja Niina, Hannele ja Laura joutui odottamaan. Sain niin paljon etumatkaa, ettei ne enää pystyny saamaan mua kiinni.
Olin kotona tasan kello kaksi. Iskä ja äiti oli vielä töissä, mutta Susanna istui keittiössä syömässä välipalaa. Se pikku syöppö.
“Moi”, se sanoi happamana. Ilmeisesti mun tulo ei ollut sille mieleen.
“No moi, kakara”, mä vastasin häijysti.
“EN MÄ OO MIKÄÄ KAKARA. MÄ OON JO KAKSTOISTA!”
“Pidä pienempää ääntä ettei naapurin rouva Kerttunen vaa häiriinny.”
“Joopa joo. Hei sun pitää siivota ku meillä on tänään siivouspäivä. Sit saat käydä kaupas ostamassa maitoa.” Susanna nosti liian tiukkoja farkkujaan ettei jenkkikset olisi tursunut niin pahasti housujen vyötärön yli.
“Kuule en aatellu. Mun pitää mennä kolmeksi meidän luokan Janinalle Kielokadulle.”
“Sille suositulle Janinalle, jolla on ihanan pitkät hiukset ja se jengi?”
“Just sille Janinalle.” Mä kaadoin kahvia kuppiini ja voitelin itselleni pari leipäviipaletta. “Sä saat vaihteeksi siivota ja käydä kaupassa.”
Susanna melkein polki jalkaa. Se kuitenkin alistu kohtaloonsa. “No hyvä on, mut ens kerralla sä meet sinne kauppaan!”
Pah! Susanna saisi vastaisuudessakin käydä kaupassa ja siivota. Mua se kakara ei enää hyppyyttäisi. Menin meidän yhteiseen huoneeseen tekemään nopeasti läksyt. Sain ne valmiiksi suunnilleen kahdessakymmenessä minuutissa, ja sitten pistin seuraavana päivänä tarvittavat kirjat reppuuni ja jätin loput lojumaan kirjoituspöydälleni.
Porukoille kirjoitin lapun, jossa mä sanoin meneväni kaverille ja etten tietäisi milloin tulisin takasin. Sitten puin ulkovaatteet päälle.
Oli aika lähteä Janinalle.
Janinan talo oli iso kaksikerroksinen mintunvihreäksi maalattu puutalo, jossa oli korkeat ikkunat, iso katettu terassi ja kaksi parveketta. Menin etuovelle ja painoin ovikellon nappulaa.
Kohta pitkä ja hoikka mies tuli avaamaan. Sillä oli samanlaiset vihreänharmaat silmät kuin Janinallakin oli. Ilmeisesti sen täytyi olla Janinan iskä.
“Moi, sä oot varmaan Merja?” se kysyi sen näköisenä ettei olisi kaivannut mua hienoon taloonsa.
“Päivää”, mä vastasin kohteliaasti. “Nii oon.”
“Janina on kavereittensa kanssa yläkerran huoneessaan.”
Mä jätin kenkäni tilavaan eteiseen ja astuin tilavaan halliin. Siellä oli beigeksi maalatut seinät, kalliin näköisiä tuoleja ja muutama hieno öljyvärimaalaus. Olipas niillä suureellista! mä ajattelin. Meidän talo oli vain pieni mökki tähän verrattuna.
Lähdin nousemaan leveitä portaita pitkin yläkertaan. Ekan oven takaa kuului hihitystä ja Beyoncén musiikkia. Sen täytyi olla Janinan huone. Mä koputin kevyesti oveen.
“Sisään”, kehotti Janinan ääni.
Mä avasin oven. Se näkyi mikä mua kohtasi oli jotain aivan uskomatonta. Olin aina kuvitellut, että Janinalla olisi hieno huone, mutta tytön huone ylitti kyllä kaikki odotukseni. Se oli iso ja tilava huone, jossa oli vaaleanliloiksi maalatut puolipaneelit ja vaaleanlilat kukkatapetit (nyt jälkeenpäin tiedän niiden olevan Laura Ashleyn mallistoa). Janinalla oli pyöreä sänky ja sen päällä voileesta ommeltu prinsessakatos, ikkunaverhotkin oli samasta kankaasta. Sillä oli lisäksi viininpunainen divaani, yöpöydät sänkynsä kummallakin puolella, antiikkinen kustavilainen pukeutumispöytä, kokovartalopeili, kirjoituspöytä, korkea lipasto, muutama taulu, kehystettyjä valokuvia, seinäkello, vitriini, taulu-televisio ja vielä ikioma vaatehuone makuuhuoneensa yhteydessä.
Kaikki tytön huoneessa oli joko lilaa, valkoista tai vaaleanpunaista.
“Wau!” pääsi multa.
Jessica ja Sanna loikoili Janinan valtavalla sängyllä katsomassa telkkaria. Janina taas istui ison pukeutumispöydän ääressä harjaamassa pitkiä hiuksiaan.
“Kiva et tykkäät”, sanoi Janina ja hymyili pienesti.
“Mun tekee mieli tupakalle”, sanoi Sanna.
“Mennää ihan just.” Janina otti Longchampin pouchettensa.
“Tota minne me oikee mennään?” mä kysyin.
“Yhelle rannalle. Hej, sun on ihan turha pelätä, et porukkas haistas tupakan sun vaatteista.”
Mua kyllä vähän arvelutti.
Mä otin ranteestani hiuslenkin ja vedin hiukset niskaponnarille. Me mentiin alas eikä Janina sanonut mitään telkkaria katsovalle isälleen. Janinan iskä ei noteerannut meitä mitenkään, ei edes katsonut meidän suuntaan. Ilmeisesti Janinan menemiset ja tulemiset ei haitannut sitä.
“Miten teillä muuten on noin hieno talo, Janina?“ mä ihmettelin. “Sun iskä on varmaa aika hyvin palkattu?”
Janina tutki hyvin hoidettuja kynsiään. “No kieltämättä. Iskä on kaupungin isoimman rakennusfirman pomo, ja sen firmalla on aina menny tosi hyvin. Me asutaan iskän kaa ihan kahdestaa ku mun äiti kuoli sillon ku mä olin vasta kolme… mut iskä antaa mulle aina kaiken, mitä mä haluun: joka kuukausi 450 euroa ”
Ilmankos Janina oli niin hemmoteltu. Sen isä halusi tietenkin olla hyvä isä ainoalle lapselleen.
“Sytytetään jo ne tupakat”, Jessica sanoi kärsimättömällä äänellä.
Ne kaivoi tupakka-askit ja sytkärit esiin. Janina tarjosi mulle Voguen askistaan. Mä otin sen hölmistyneenä vastaan.
“Ai nii”, sanoi Janina. Se laittoi tupakan ensin suuhunsa, toisen käden siihen eteen ja sitten vasta sytytti sen.
Sain sen valmiiksi sytyttämän tupakan ja vein sen huulilleni.
Jessica tuhahti hiljaa. “Älä vaan vedä henkee, ku et kerraan oo ikinä ennen polttanu.”
Mä odotin että tytöt oli saanut tupakkansa sytytetyksi ennen kuin imin filtteriä. Se tuntui uskomattoman vaikealta, ja näytti siltä kun tupakka ei olisi ikinä loppunut. Janina, Sanna ja Jessica oli polttanut omansa jo aikoja sitten loppuun ennen kuin olin selvinnyt röökistäni.
Musta tupakka ei ollut pahaa, jossain määrin suolainen ja kirpeä maku. Se oli ihan uusi ja ennen kokematon maku mulle.
Janina jutteli Jessican ja Sannan kanssa. Ne muisteli viime viikonloppua. Ei ollut sinänsä mikään ihme, että tunsin itseni jälleen kerran ulkopuoliseksi. Minkäs tein sille, ettei mulla ollut elämää - sellaista elämää, joka olisi kiinnostanut niitäkin.
Onneksi Janina pelasti mut sanomalla, että sytytettäisiin toiset. Osasin vetää tokalla kerralla jo vähän paremmin. Me jäätiin vielä vähäksi aikaa istumaan ulos.
Loppuaika oltiin Janinan huoneessa. Jessica ja Sanna oli Irc-galleriassa. Mä en ollut ikinä ennen käynyt koko sivulla, jonka Hannele oli lokeroinut “keikistely”- kuvien paratiisiksi. Olihan siellä muidenkin kuin pissisten ja teinixien kuvia! Janinallakin oli galtsussa paljon kuvia ja musta ne erosi “keikistely-kuvista” kuin yö päivästä. Ne oli hyvällä maulla otettuja poseeraus-kuvia; ihan kuin mainosmallien ja missien kuvia. Janina oli niin kuvauksellinen, että se onnistui kuvassa kuin kuvassa. (Se harrastikin valokuvausta.)
Kellon lähestyessä seitsemää mä päätin lähteä. Janina suihkutti vielä päälleni hajuvettä ja suihkautti hiuksiin vähän kampaamon hiuslakkaa. “Noin. Nyt susta ei haista et sä oot polttanu.”
Mä en melkein itsekään haistanut tupakan hajua. Se tuoksui hyvin vaimeana eikä se suinkaan ollut paha haju. Olin vasta maistanut tupakkaa eikä yksi ainoa kokeilukerta ei vielä auttaisi mua pääsemään eroon nössön maineesta.

Kuun loppuun mennessä mä olin polttanut jo useamman kerran ja olin nähnyt Janinaa joka viikko. Sen jengi suhtautui muhun sentään vähän paremmin kun ennen. Ne sentään moikkasi ja tuli muutenkin juttelemaan mulle. Kaikki oli äkkiä melkein samalla tavalla kuin kasilla ja seiskalla oli ollut. Mutta sillä ei ollut mitään väliä. Se että mulle tultiin taas juttelemaan, ei tuntunutkaan enää miltään. Halusin olla enemmän, paljon enemmän.
Mä vietin edelleen enimmän osan ajastani Hannelen, Lauran ja Niinan kanssa, koska olin edelleen liian nössö muiden seuraan. Silti niiden jutut alkoi tuntua päivä päivältä lapsellisimmilta, kaukaisemmilta. Mä huomautinkin niille siitä useaan otteeseen. Ne jäi aina katsomaan mua suu auki
Tällöin pelastus saapui Janinan muodossa. “Moj Merja”, se sanoi yllättävän mukavalla äänensävyllä. Sen pitkästynyt ja ylimielinen äänensävy oli vaihtunut näiden kahden viikon aikana ajoittain mukavammaksi, vaikka se oli edelleen erittäin ylimielinen ja itsekeskeinen.
“Moi Janina.”
“Hej me ollaan menossa huomen ryyppäämää. Haluisiks tulla meidän kaa?”
“No miksei”, mä vastasin välittämättä Niinan, Hannelen ja Lauran kauhistuneista reaktioista. Jos mä alkaisin juomaan säännöllisesti Janinan ja sen jengin seurassa, tulisin pääsemään nössön maineesta kokonaan eroon.
Porukat ihmetteli aluksi sitä miksi mä olin lähdössä kaupungille.
“No kai mä nyt saan mennä sinne Janinan ja niiden kaa jos ite haluun?!”
“Mitäs te ootte tekemässä siellä?”
Mä katoin sitä suoraan silmiin. “Hengataa”, mä sanoin ympäri pyöreästi.
“Moneltas ajattelit tulla takasin?” iskä kysyi puolestaan rypistäen tuuheana rehottavia kulmiaan.
“Joskus yhdentoista jälkeen.”
“No hyvä on. Tulet sitten takasin yhdeltätoista.”
Mä olin miettinyt kauan kotiintuloaikaa. Jos tulisin kymmeneltä porukat olisi vielä hereillä ja mä saattaisin olla vielä kännissä. Yhteentoista mennessä olisin sen verran selvä ja ne olis jo nukkumassa. Susannakin olis yötä kaverillaan.
Mulla ei ollu oikein hienoja vaatteita, vaan lähinnä tuiki tavallisia t-paitoja, muutamia toppeja ja pari hupparia, kolmet leveälahkeiset farkut, suorat farkut, parit tennarit ja yhdet loaferit, viisi vyötä sekä muutama laukku. Mun valikoimassa ei ollut mitään hurraamista, mutta oli pakko tyytyä niihin vaatteisiin mitä satuin omistamaan.
Päädyin tummansinisiin Vero Modan farkkuihin, valkoiseen nylon-vyöhön, Hennesin keltaiseen printti-toppiin ja Vero Modan beigeen huppariin. Lopuksi mä yritin laittaa hiukseni vähän paremmin (yleensä mä en edes laittanut niitä) tupeeraamalla niitä juuresta. Lopputulos ei ollut mitenkään silmiä hivelevä, vaikkakin siedettävä. Koulussa mä en käyttänyt kuin ripsaria, kulmakynää ja huulikiiltoa. Nyt mä laitoin vähän meikkivoidetta ja ylärajaukset sekä levitin lisää ripsaria ja huulikiiltoa.
No, mä sentään menettelin. Näytin siedettävän näköiseltä tytöltä, kuten oli tarkoituksenakin..
Mä vedin jalkaani Puman mokkatennarit ja otin mustan Hennesistä ostetun keskikokoisen olkalaukun. Mulla oli ollut se laukku jo melkein puoli vuotta, mutta en ollut käyttänyt sitä aikaisemmin, sillä en ollut keksinyt sille mitään käyttöä.
Mä kuulin puhelimen soivan. “Merja”, mä vastasin.
“Janina täs moi. Nii tuu Sokkarin eteen kuudeks. Nähää siellä.”
“Moi. Okei.”
Janina lopetti puhelun lyhyeen. Koska mun piti olla kuudelta torilla, lähdin nopeasti polkemaan sinne. En nimittäin halunnut myöhästyä. Vastatuulesta huolimatta ehdin kaupunkiin ajoissa.
Janina ja jengi istui penkillä polttamassa tupakkaa. Niiden seurassa oli kolme jätkää. Yksi niistä näkyi olevan Janinan jätkäkaveri Jesse. Kaksi muuta jätkää vain seisoi juttelemassa jengin tyttöjen kanssa. Ne oli kyllä tavallista vanhempia kuin Janinan ja kumppanien yleensä deittailemat jätkät.
“Moi”, kaikki tervehti lesosti.
“Moi”, mä vastasin.
Kiinnitin kohta huomioni tuntemattomiin jätkiin, koska en ollut ikinä nähny yhtä komeita jätkiä.
Ne oli identtiset kaksoset, joilla oli platinanvaaleiksi vaalennetut hiukset, jotka oli muotoiltu geelillä. Niiden jäänsinisiä silmiä reunusti tuuheat ripset. Niillä oli siropiirteiset ja komeat miesmallin kasvot. Vaatteet oli kalliita merkkivaatteita ja molemmilla oli korvikset.
“Tässä on Jere ja Janne Sola”, Jessica esitteli.
Jere ja Janne nyökkäs imulle. “Mä voin hakee teille juomat”, toinen niistä sanoi. En erottanut niitä toisistaan.
“Kai sulla on rahaa, Merja?” Sanna kysyi katsellen arvostelevasti vaatteitani. Anne ja Jessica tirskui keskenään..
Mä annoin sille vitosen. Mulla ei ollu oikeasti enempää rahaa. Se saisi luvan riittää.
Silloin meidän ohi käveli ilkeä ja suosittu Katriina. En olisi halunnut nähdä sitä ihmistä mistään hinnasta. Toinen Solista tervehti sitä.
“Moj sexybeibe!” jätkä huusi ja virnisti Katriinalle.
Sexybeibeksi kutsuttu Katriina tuli lähemmäs. Sen kävely oli seksikästä ja keinuvaa, sellaista, josta jätkät varmaan tykkäsi.
“No hejsan Jere”, se sanoi. “Heitä yks tupakka ku mun omat on loppu.”
“Totta kai, sexybeibe, mitä tahansa sulle.” Jere otti tupakka-askistaan pari tupakkaa, yhden itselleen ja toisen punapäälle.
“Kiitti Jere”, tyttö sanoi flirttailevasti.
“Ei kestä Katriina.”
Sitten kun Katriina oli saanu tupakkansa poltettua meidän luokse ajoi punainen Nissan. Sen kyydissä istui joku hyvännäköinen ristiverinen fruittarijätkä.
“Tere Sola.”
“No moi Rami”, Jere sanoi.
Rami katsoi Katriinaa ihaillen, ahmi muodokasta näkymää. “Mä en vieläkään ymmärrä sua ku sä annoit Katriinan jättää sut. Vittu se on tän kaupungin kuumin beibe, viimeinen lajissaan.”
Katriina katsoi Ramia pitkien ripsiensä alta. “Nii-i, enpäs tiiä”, se sanoi. “Mut lähtää nyt.”
“No jep”, Rami sanoi. Katriina istui ketterästi etupenkille pojan viereen. Jere jäi kattomaan niiden perään mietteliään näköisenä. Vasta kun punasta Nissania ei näkynyt se käänsi katseensa meihin ylimielinen virne täyteläisillä huulillaan.
“Me mennää Jessen ja Jannen kaa hakemaa teille ne juomat.”
Jere lähti Jannen ja Jessen kanssa S-markettiin. Me taas lähdettiin jengin kanssa kävelemään jo puiston suuntaan. Kaikkien muiden kengät kopis. Mä ja Janina käveltiin viimeisinä.
“Miks Katriina jätti Jeren, vaikka se ja Janne on komeempia ku Rami ja muut.”
Janina näytti tylsistyneeltä keimailevasta kävelytyylistään huolimatta. “Kai ne sit kyllästy toisiinsa. Ne oli by the way aika kauan yhessä.” Janina sytytti itselleen yhden Voguen menthen ja tarjosi mullekin.
“Se Katriina on tavallaan vähä jakorasian maineessa. Sillä on ollu juttua tosi monen tän kaupungin jätkän kaa. Tällä hetkellä se on Ramin kaa yhessä, mutta kyll se sen kohta jättää. Katriina ei nimittäin oo ikinä kauaa saman jätkän kaa.”
“Miks se ei sit voi ottaa sitä Jeree takas?” Mä olin nähny niiden katsovan pitkään toisiaan.
“Kyllä Katriina aina välillä antaa sille, mut ei ne enää ikinä tuu palaamaan yhteen.” Janina katseli pimeälle taivaalle. “Olkoon se miten jakorasia tahansa, siinä on silti jotain ihailtavaa. Sen näkösiä on nykyään enää harvassa niin ku se Ramiki sano Jerelle. Aattele nyt sitäki et siihen ei sanota mitää jos jätkät nai ketä tahansa, mut likat ei muka sais tehdä samalla tavalla ilman et ne leimataa huoriksi. Katriina ei välitä siitä, vaa tekee mitä itse haluaa.”
Vielä tänäkin päivänä mä muistan sen illan yhtä selvästi kun eilisen päivän.
Mä join pari siideriä ja poltin kokonaisen askin tupakkaa. Tollon juomat nousee väkisinkin päähän, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Mulla ne ainakin nousi kunnolla päähän, koska mä en meinannut edes pysyä kunnolla pystyssä. Kaikki kieppui päässä ihan kuin olisin kävellyt liian kauan samaan suuntaa. Janina ja muut ei taas tullut yhtä pahaan känniin, vaikka Janina joikin 0,33 litran salmarin ja breezerin. (Se ei ollut ylimääräisiä kaloreita, ortorektikko kun oli.)
Jessica oli vahvasti sitä mieltä, että mä kärähtäisin porukoilleni ryyppäämisestä. Mutta se oli väärässä, sillä puoli yhdeltätoista olin sen verran selvä, että pystyin ajamaan pyörällä.
Puistossa oli viime perjantaina ollu monta rinnakkaisluokkalaista ja muita meidän koululaisia. Ne oli hämmästynyt nähdessään mut siellä, mutta oli kuitenkin tullut silloin juttelemaan mulle. Niina, Hannele ja Laura oli jostain saanu tietää, että olin ollut ryyppäämässä Janinan jengin kanssa.
Ylläri sinänsä, ne ei ollut ollenkaan tyytyväisiä kuulemaansa.
“Merja, kuinka sä saatoit tehdä jotain niin typerää?!” Hannele kysyi vihaisella ja saarnaavalla äänellä.
Kaikki kolme kysyi multa samaa. “Et sä tajua pilaavasi sun terveyttäs?” kysyi Niina.
“Aika sama”, mä sanoin pitkästyneellä äänellä. “Omapaha on elämäni.”
“Merja! Voi hurjimus!”
Ne sanoi “hurjimus”, koska ne ei voinut kiroilla.
“Mikä sulle on tullu kun sä oot noin outo nykyään. Sä et ole enää se sama Merja kuin ennen. Ei vanha-kunnon Merja olis koskaan tehny mitään tollasta. Polttamine on jo tarpeeksi kamalaa.”
Mä kävin nimittäin joka ikisellä ruokiksella tupakalla jengin kanssa. Se ei näkynyt olevan kolmikolle ollenkaan mieleen, koska ne nosti polttamisesta sellaisen metakan. Mitä hysteerisiä ääliöitä!
“So what, vaikka en ookaan enää mikään “vanha-kunnon Merja”? Luuletteks te oikeesti et kukaa voi pysyy ikusesti samanlaisena?”
Lauran piti tietenkin puhua mun päälle. “Toi sun puhetapakin on ihan outo, voihan “hurjimus”. Sä puhut nyt jotain massateini kieltä, etkä enää siistiä yleiskieltä -”
Oli mun vuoro puhua sen päälle. “Ja plää plää… Kukaa ei tuu pysymää ikusesti samanlaisena. Ei vaan tuu.”